Tämmöinen katrashan meillä nyt makkarin laatikossa tuhisee ♥. Inka pyöräytti komian pentueen torstaina, 4 komiata poikaa ja 4 suloistakin suloisempaa tyttöä! Labradoripentueen nimiä on mietitty jo pitkään ja aina vaan palattu samaan ideaan, on se vaan niin hyvä ;). Pentueen teema tulee pitkälti ÄitiKoiran ominaisuuksista; Inkku kun vaan on niin Rock'nRoll ja RambleTamble :). Meidän labradoripentuemme nimettiin siis Emännän yhden lempibändin, CCR:n, mukaan ja nimet kuuluupi seuraavasti:

Pojat:
*  Bouncy Buffoon's Don't Look Now
* Bouncy Buffoon's Fortunate Son
* Bouncy Buffoon's Ooby Dooby
* Bouncy Buffoon's Born To Move

Tytöt:
* Bouncy Buffoon's Hello Mary Lou
* Bouncy Buffoon's Proud Mary
* Bouncy Buffoon's Molina
* Bouncy Buffoon's Susie Q

Voisinpa sitten vähän muistella, miten kaikki lopulta meni..

Inkalla tuli torstaina 60. tiineysvuorokausi täyteen ensimmäisestä astutuksesta. Jo edellisenä iltana rouva alkoi kiihkeään petin tekoon; mylläsi ja mylläsi petauksiaan jos vaikka mille mykkyrälle. Ja läähätti. Istui ja läähätti. Olin varma, että ensi yönä ei meidän pirtissä sitten nukuta.. Olin jossain vaiheessa kuitenkin torkahtanut ja havahduin siihen, että Inka läähätti sängyssä minun ja seinän välissä. Ihan selvästi halusi kertoa, että nyt alkaa kohta tapahtua! Pomppasin pystyyn puolinukuksissa, että 'mitä-häh-en-varmana-nukkunu!!' Kello oli kolme yöllä. Koira hyppäsi myös alas sängystä ja huomasin, että ÄitiKoira tiputtelee vesiä. Inka oli myös oksentanut makkarin lattialle ja sitä siinä siivoillessani totesin vettä holahtavan lisää. No niin. Kellonaika muistiin ja odottamaan..

 Oishan se mennytkin kummasti, jos oisi mennyt niinkuin elokuvissa.. miten sitä meillä... Inkalla ei kovia supistuksia tahtonut tulla ollenkaan, vaikka avautumisvaihe oli selkeästi lopuillaan. Ihmettelin ja kuutioin, josko soittelisi päivystävälle eläinlääkärille. Ajattelin kuitenkin odottaa, vielä tunnin. Sitten toisen. Kun aamulla ei tilanne ollut seitsemään mennessä muuttunut mihinkään, vaikka oltiin kävelty jo melkoinen kurarinki yön aikana pihalle, soitin eläinlääkärille. Epäilin itsekin, että varmasti polttoheikkoudesta voisi olla kyse kun homma ei etene.

Oltiin vastaanotolla kahdeksan pintaan ja nopeasti myös ELL päätyi diagnoosiin, mitä olin itsekin arvellut. Polttoheikkous. Massu oli niin iso ja kohtu venynyt, ettei jaksanut supistella kunnolla. Inkalle annettiin kalkkia suoraan suoneen. Sitten odoteltiin ja käveleskeltiin eläinlääkärin talon takana olevassa pienessä metsikössä. Ei siis mitään vaikutusta. Tunnin päästä Inka sai ensimmäisen oksitosiinipiikkinsä. Komennettiin pihalle käveleskelemään. Hyvä, että ehdittiin pihalle, kun Inka kyykähti ja pullautti ensimmäisen pentusensa! Sinne vaan mustikanvarpujen sekaan! Olin aivan kummissani ja päästäni pyörällä. Olimme  eläinlääkärinkin kanssa varautuneet jo siihen, että ensimmäinen pentu voi olla menehtynyt hapenpuutteeseen. Mutta mitä vielä! Nopeasti avasin kalvot sinä pihalla ja kiirehdimme sisälle. Inkan ensimmäinen tyttö oli nähnyt päivänvalon!! Tai no... putkahtanut maailmaan ainakin .

Tarvittiin toinen oksitosiinipiikki, jonka myötävaikutuksella lopulta Inkan ensimmäinen poikavaavi putkahti maailmaan.. tämä sankari syntyi puolestaan eläinlääkärin autotalliin uusien kesärenkaiden ja öljykanistereiden viereen. Niinpä tietysti. Kahden ensimmäisen pennun välillä oli reilu tunti, joten tässä vaiheessa päätimme ELL:n kanssa yhteistuumin, että yritämme ehtiä kotiin kolmatta tekemään. Saatiin oksitosiinia mukaan, mikäli synnytys ei etenisi ja tarkat ohjeet sekä käskyn ottaa yhteyttä, jos ongelmia tulisi. Ehdittiin ajella kirkolta kotia kohti tuskin paria kilometriä, kun komensin takapenkiltä isäntää pysäyttämään auton.. kolmas poika pyrki maailmaan kovalla kiireellä! Tämä PikkuÄijä syntyi siis auton takapaksiin . Juuri kotiin ehdittyämme ja Äiti & kolme pentusta laatikkoon saateltuamme alkoi Inka läähättää kovemmin, työnnättikin vähän. ÄitiKoira ponkaisi laatikosta, kiirehti makkarin ovelle ja tahtoi kiihkeästi kartanolle. Koppasin koiran hihnaan, pyyhkeen kainaloon kaiken varalta ja mentiin ulos. Hetken pihanurmikolla pyörittyään Inka kyykähti kuin kakalle ja pötkäytti neljännen pentunsa komialla pierulla säestettynä. Oli kohtuu kalsea keli ja vettä satoi. Koppasin pentusen pyyhkeen mutkaan, avasin kalvot sisälle kiirehtiessä ja ojensin pennun jo pentulaatikkoon hoppuilleelle Inkalle.

Tätä rataa homma etenikin sitten loppuun saakka.. yhtään ainoaa pentusta ei Inka halunnut laatikkoon tehdä, vaan aina piti lähteä kiireellä ulos. Kai tämä ÄitiKoira arveli takapään 'paineesta', että on kova kakkihätä ja sisäsiistinä koirana on pakko ehtiä pihalle tarpeilleen. Kyllä meitä huvitti moinen touhu. Inkakin oppi nopeasti, että koppaan pennun nurmikolta.. se kiirehti portaille odottamaan ja kun isäntä avasi oven, juoksi kiireen vilkkaa pentulaatikkoon odottamaan, että annan pennun sille nuoltavaksi. Pentuset syntyivät aika tarkkaan tunnin välein, mikä oli aivan ihanne! Nosteltiin edelliset, jo syntyneet koriin odottelemaan, kun Inka kävi ulkona pötkäyttämässä pentunsa, hoiti sitä sitten hellästi laatikossa ja pikkuinen sai yksin imeä tissiä niin paljon kuin jaksoi. Sitten nosteltiin koko alkupään kööri tissille imemään, joka taas stimuloi kohdun toimintaa ja joudutti seuraavan ulostuloa. Kun läähätys alkoi, Isäntä keräsi pennut koriin, minä otin Inkun remmiin, koppasin pyyhkeen kainaloon ja taas mentiin... .

Viimeinen, kahdeksas pentu syntyi aika tarkkaan klo 18:00 illalla. Inka söi hyvällä ruokahalulla, oltiin käyty pesulla ja vaihdettu alusiakin useaan otteeseen. Näytti, että nyt on homma ohi. Inka rauhoittui pentujaan hoivaamaan ja oli hyvin tyytyväinen Äiti. Iltasella läähätys kuitenkin alkoi taas ja vaikka käveltiin ja käveltiin, ei siitä tullut lasta eikä **. Torstain ja perjantain välisenä yönä syntyi vielä yksi pentu, todella iso poika kuolleena. Olimme asiasta hyvin surullisia ja tottakai mieleen pyrki monenlaisia asioita.. olisi se kyllä hyvä käyttää vaikka röntgenissä loppuaikana, että näkisi paljonko sieltä on odotettavissa. Mitä olisi pitänyt tehdä? Miten pennun olisi saanut pelastettua? No, näitä sattuupi ja sillä lohduttaudumme että tuon poikapennun ei ollut tarkoituskaan jäädä elämään syystä tai toisesta. Ja onhan meillä hieno katras jo tuossa, 8 potraa pentua, yksi jokaiselle Inkan tisulle .

 

'Niin, että morjes vaan maailma! Minä olen nyt tullut ja minulla on paljon suunnitelmia elämäni varalle..'

Pennut ovat jokainen kasvaneet hienosti, nyt kolmantena elinpäivänään jokainen on lisännyt painoaan hyvin; enimmillään jopa yli 100 g ja vähimmilläänkin jopa 35 g. Inkalla riittää siis hyvin maitoa tälle köörille, calphosum-tabuja tosin syötän kalkkivajauksen ehkäisemiseksi.

Kun Inkun pentulaatikossa käy tasainen tuhina ja vain satunnainen inahtelu, univelkoja on pikkuhiljaa kuittailtu ja suurin jännitys vaihtunut ihanaksi onnentunteeksi, on mieli kääntynyt hiljalleen tulevaan viikkoon. Benjan kohdalla en niinkään jännitä, vaikka se ensikertalainen onkin. Luotan, että kaikki menee hyvin. Toivon ainakin kovasti. Pikkuisen ÄitiKoira Donnan edestä jännitänkin sitten enemmän. Muistiinpanoista lueskelin ja kalenteria vilkuilin hieman huolestuneena.. ensi yönä eletään niitä hetkiä, kun Donna viime kerralla synnytti pentueensa. Viikkoa liian aikaisin. Nyt ei onneksi ainakaan vielä ole mitään merkkejä liian aikaisesta synnytyksestä. Donna syö vielä hyvin eikä sen kummemmin petaile. Edellisellä kerralla petailua oli esiintynyt jo muutamia päiviä ennen synnytystä. Donnalla on selvästi myös vähän tuskainen olo ison massunsa kanssa, ulkona ei haluta paljoa portaita kauemmas lähteä, ihan pikaisesti vain pihanurmikolla käydä tarpeensa tekemässä. Kävely on jo vähän hankalaa ja muutenkin olo epämukava. Donna pötkötteleekin mielellään ja lepäilee pirtissä tai makkarissaan. Pentulaatikko ei onneksi vielä herätä kovin suurta mielenkiintoa, mitä nyt on käynyt katsomassa että 'Ai jaa! Tää täällä! KivaKiva!'

Ei siinä enää ole maavaraa kovin paljosti.. Tiineysvuorokausia tänään, kuvanottohetkellä siis 56. Vyötärölle on tullut lisäsenttejä viime viikosta kolme, eli nyt rouvan uuma näyttää 69 cm lukemia!

Ja samanverranhan niitä tiineysvuorokausia on Benjallakin. Benja on vielä oikein reipas, mitä nyt on ruuan kanssa vähän pelannut. Syöpi kuitenkin, kun vaaranahan voipi olla että joku muu sen herkkuannoksen sitten vetää  . Benja on myös hyvin läheisyyden kipeä, mielellään tulisi sohvallekin syliin mutta tyytyy sitten osaansa ja nojailee minuun koko elopainollaan sohvan vierellä lattialla istuen. Benjan vyötärönympäryskin on saanut lisäsenttejä, 94 cm saatiin tänään lukemiksi, neljä senttiä on tullut viime viikosta lisää.

Nyt kaikki peukut ja varpaatkin pystyyn, että meidän ensi viikko sujuisi suunnitelmien mukaan! Toivotaan, että loppuviikosta pääsen päivittelemään jälleen iloisia uutisia blogiin!