Meijän Hakuna Matata -tyypit kasvaa ihan silmissä, ikää sankareilla huomenna jo neljä viikkoa! Pikkuhiljaa alamme valmistella pikku-ukkojen muuttoa turvallisesta Isännän ja Emännän makkarista suureen maailmaan.. keittiöön. Laatikko on jäämässä auttamattomasti pieneksi, tai ei varsinaisesti pieneksi, mutta matalaksi. Kovasti yritetään kivuta jo yli, kun vain vähänkin puhetta tai muuta ääntä laatikon ulkopuolelta kuuluu.
Pentuset on kovia nujuamaan, kisuavat ja nahistelevatkin jo tosissaan! Kaverin korvat on löytyneet ja on todettu, että niissähän voi roikkua ja jopa raahautua matkassa! Olemattomillakin hampailla.

Pentuset ovat jo ihmetelleet jauhelihan makua parina päivänä, alkuviikosta otettiin myös ensimmäinen matolääke. Hyvin upposi, kun ei ollut vaihtoehtoja. Emäntä mokoma sipaisi tahnat kitalakeen, josta kumpikin pikku-ukkeli yritti sitä sinnillä töpeksiä. Ei onnistunut, niellä piti. Ihan selvästi matolääke ei ollut ihan sellainen gourmetkokemus, kuin jauheliha.

Luonteissa löytyy nyt jo ehkä hieman eroja; Timon (ylinnä) on hieman aktiivisempi ja villimpi. Ainakin kovempi kitisemään, kun kynsiä leikataan. Veljensä Pumba totesi omaan tyyliinsä kynsien leikkuun olevan 'ei niin kiinnostava juttu' ja nuokkui kenneltyttö Julietin kainalossa toimenpiteen ajan.

On niin ihanaa seurata pikku-ukkojen kehitystä. Oikeastaan vasta tällä viikolla tenavat ovat 'putkahtaneet kuorestaan', muuttuneet nukkua tussottavista pikkuolioista aktiivisimmiksi koiranaluksi. Yritän kovasti olla ajattelematta neljän viikon päähän. Ja miettiä samalla piilopaikkoja, mihin nämä ihanaiset aarteet tunkisin. Eihän meillä mitään koiranpentuja ole? Siis mitäh? Varasiko joku jonkun pennun? Eeeeiii... Äh, onhan näistä rakkaista luovuttava. Vaikeaa se tulee kyllä olemaan, hyvin vaikeaa. Onneksi heille on ihanat, rakastavat kodit tiedossa.

ÄitiKoira Donna on hyvin toipunut synnytyksestä. Hän malttaa jo jättää pojatkin vähäksi aikaa omilleen ja lähtee innolla mukaan meidän muiden kanssa metsälenkille. Tosin PikkuKoiran hoppu loppulenkistä on hyvin liikuttavaa.. 'Eikö me voitaisi jo palata? Minun vauvat.. kuuletko! Mennään jo takaisin! Tule, tule hopusti!'

Nellukka on löytänyt kadonneet linjansa ja alkaa olla taas entisissä mitoissaan. Lightruoka ja vähän hevimpi liikunta on kyllä auttanut asiaa melkoisesti. Nelli chillailee itsekin aika omatoimisesti, vähän liiankin. Ojanpohjat tuossa tiellä on tutkittu tarkkaan ja heti kun silmä välttää, pukkaa pikkuneiti naapurin tontille katsomaan, josko se mukava Isäntä olisi kotosalla. Heti kun maa sulaa, on meillä kyllä tehtävä pikkutytöille oma ulkoiluaitaus.. Nellukka, wannabetutkimusmatkailija, on aika haasteellinen ulkoilutettava muutenkin. Muoriskan kuulo on olennaisesti heikentynyt eikä pikkuemäntä kuule yhtään kutsumista. Häntä onkin pidettävä tarkkaan silmällä ja huidottava kuin lippumies F1:ssä, että 'Tänne päin! Tulehan sissään! Haloo! Kuuletko.. tai siis näätkö kun kutsutaan!'

Aamulla sen sijaan on kuulo tallella! Se on aivan ihana bernineiti, hyvin aktiivinen edelleen mutta kuuliainen. Berneille ominaista jääräpäisyyttä ei ainakaan vielä ole havaittavissa. Aamu haluaa tehdä useimmiten sen, mitä pyydetään. Ja tarjoaa paljon kaikenlaista mukavaa tekemistä, mitä ei pyytäisikään. Aamu on Taitava. Tosi taitava hyppimään aitojen yli tai juoksemaan läpi. Ihan mahdottoman Taitava availemaan keittiön komeron ovia ja löytämään syötävää. Aamu on ihan hitsin taitava repimään poltettavien roskien pussit yhä uudelleen ja uudelleen. Aamu on myös nii-iin taitava sytyttelemään ja sammuttelemaan valoja. Ja kiipeilemään korkeisiin paikkoihin. Mutta kaikista taitavimmin AamuKulta osaa katsoa Emäntää ja Isäntää silmiin sillä tavalla, että  saa anteeksi kaikki töllöset. Ihan kaikki. Ja vielä paljon pusuja kaupan päälle.

Illunen Ihanainen, Aamun oma Äiti, kasvattaa turkkiaan ja fanittaa isäntää, elämänsä keskipistettä. Jostain syystä Ilona on kasvanut kiinni Isäntään, se katsoo sitä hellästi silmiin ja tuntuu sanovan, että: 'Minä olen sinun ja sinä olet minun ja me ollaan tässä näin, ihan kahdestaan. Ota syliin. Äläkä syö yksin sitä juustoleipää..' En tiiä, mistä tuo syvä kiintymys on hiljalleen syntynyt... tuskin siitä juustosta kuitenkaan..?

Ilona näyttää tosi upealta ja mietinkin, josko sen kuitenkin ilmoittaisi Juhannuskekkereihin Rovaniemelle. Ilonalle mietitään myös sulhoa loppuvuoden juoksuun tai ensi vuoden keväälle. Muutamia vaihtoehtoja on jo kirjattu ylös, pitäisi siis tarttua tuumasta toimeen ja alkaa kysellä sulhojen suunnitelmista tarkemmin.

Mimmi on villi kuin junanpilli. Viime talvinen burnout on menneen talven lumia. Vielä helmikuulla ihmettelin, kun koira lagaa. Pätkii ja lagaa. Mikään ei oikein innosta, mennä kurmotettiin vaan päivästä toiseen. Lopputalvesta Mimmu löysi taas entisille kierteille ja kesää kohti meno tuntuu yltyvän. 'I'm back', sanoi muoriska ja nappasi johtajanvaltikan Illun näpeistä.

Mimmin viimeisen sertin metsästystä jatketaan Juhannuksena, sitä ennen piipahdetaan kuitenkin luonnetestissä. Hieman jännittää jo etukäteen koko testi. Koira kun on tietyllä lailla luonnetta ja asennetta pullollaan, ja toisaalta sitten hyvin pehmeä ja ottaa helposti nokkiinsa. Onkin hyvin vaikea etukäteen edes yrittää arvella, miten testin eri osiot Muoriskaan vaikuttavat ja miten se niistä suoriutuu. Jännää! Kunhan Emäntä ei sitten lagaisi jännityksestä kesken kaiken!